Mono no aware on japanilainen sanonta, joka kuvaa haikeaa tunnetta kaiken katoavaisuuden ja hetkellisyyden vuoksi, kaihoisuutta katoavaisen kauneuden edessä, herkkyyttä asioiden edessä. Asioiden kauneus ja tunne, jonka kauneus herättää, kytkeytyvät niiden hetkellisyyteen ja lyhytaikaisuuteen. Mono no aware –kokemus liittyy japanilaisittain usein luonnonilmiöihin ja luonnon kauneuteen, mutta saman voi tuntea esim. rakkauden, nuoruuden, tai minkä vain ilmiön äärellä.
 
Elämän hidastuessa en oikein ymmärtänyt itseäni ja herkistymistä usein arkipäiväistenkin asioiden edessä. Marraskuun auringonnousu, ensilumen äänet, keväinen kurjenhuuto, haavanlehtien kahahtelu tuulessa, naapurin isännän puimurin ääni, elokuun valo, koiran rauhallisesti tuhiseva hengitys, takan lämpö ja tuhat miljoonaa muuta asiaa. Ohikiitäviä hetkiä, jotka herkistävät aistini, kehoni ja herättävät onnellisuuden ja haikeuden tunteita. Kauneuden kokemiseen ja kokonaisvaltaiseen onnellisuuteen liittyi surun, menetyksen ja kaipuun sekaisia tunteita. Ristiriitaista.
 
”Mitä helvettiä”, mietin usein herkistyessäni ja välillä moitinkin itseäni turhasta sentimentaalisuudesta. Toisaalta nykyisin itseni kanssa elettyäni jo jonkin aikaa tiedän, että olen hyvin herkkä ihminen. Päässä soivat näiden herkistymisen hetkien aikana myös ne sivallukset, joilla minua on laitettu ruotuun; esim. ”nyt on kyllä liikaa tunnetta”!
 
Selitys kokemuksilleni on mono no aware. Tähän japanilaiseen käsitteeseen törmäsin Mia Kankimäen (2013) ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin” –kirjassa, joka on kirjoitettu voimakkaasti mono no aware –hengessä. Kankimäki kiteyttää oivallisesti mono no aware –kokemuksen kirsikankukkien kukkimiseen. Kirsikankukat ja kukkimiseen liittyvät juhlallisuudet Japanissa ovatkin laajemmin tämän viehättävän ja inhimillisen ilmiön symboli.
 
Vaikka mono no aware –kokemukseen liittyy tummia tunteita, syvää haikeutta, surumielisyyttä ja ehkä kipuakin, sen perimmäisenä ajatuksena ei ole velloa maailmantuskassa ja ahdistuksessa, vaan pikemmin syleillä maailman ja elämän kauneutta ja ihmeellisyyttä pysähtymällä kokemaan hetkeä. Prusinski (2012) toteaakin, että mono no aware –kokemuksen hauraus itse asiassa vahvistaa kauneuden voimaa. Mono no awareen liittyvän voimakkaan ja herkän tunnetilan voi kokea vain tietyn kokemuksen lyhytikäisyyden äärellä.
 
Prusinski (2012) kirjoittaa: ”The beauty lies no within the object itself, but in the whole experience, transformation and span of time in which the object is present and changing”.
 
Japanilaisessa kulttuurissa on paljon mono no aware -henkistä toimintaa. Kirsikankukat tietenkin, mutta myös mm. teeseremoniat, ikebana (kukkien asettelun taidelaji) ja haiku-runous, jossa runot koostuvat kolmesta säkeestä 5-7-5 –tavurytmillä.
 
Perinteisten haikujen kirjoittamisessa teemat käsittelevät luontoa ja runoista voi löytää kirun (leikkaus, jossa esitetään kaksi toisistaan poikkeavaa ajatusta tai tunnelmaa) sekä kigon (vuodenaikaissana, joka sitoo runon luonnon rytmiin), mutta toki haikuja voi kirjoitella vaikka vain tavurytmityksen avulla. Haikuissa usein toistuu mono no aware –tunnelma, kuten Tonogon (2012) blogissaan kuvaa tunnetun japanilaisen runoilijan Matsuo Bashōn (1644-1694) runoista.
 
Voisiko mono no awaren integroida arkielämään ilman, että surumielisyys ja kaiho veisivät liian paljon tilaa ajatuksista ja kokemuksesta? Nykyisin kun pitää olla aina niin reipas, iloinen ja positiivinen ja tummemmat tunteet usein koetaan jollain tavalla huonompina, epäkelpoina ja ainakin ehdottomasti piilotettavina.
 
Onko suru tunteena jotenkin pahempi kuin ilo, onko haikeus laimeampaa kuin seesteisyys? Voisiko avain onnellisuuteen ja harmoniaan ollakin juuri vastakohtaisten tunteiden ja ajatusten samanaikainen kokeminen ja hyväksyminen?

Japani on kulttuurillisesti kaukana Suomesta ja suomalaisuudesta, mutta yhdistävänä tekijänä on rakkaus luontoon. Suomen vuodenajat ja niiden alati muutosta ilmentävä vaikutus luontoon ovat mitä parhainta kasvupohjaa mono no aware –kokemuksellisuudelle täällä kotimaassa. Sunnuntain (25.10.2020) Helsingin Sanomissa olikin kaunis ja koskettava henkilökuvaus luontokuvauksen grand old manista Hannu Hautalasta, joka otti vielä elämänsä viimeisen luontokuvan, kun toimittaja ja kuvaajakollega auttoivat vanhan miehen metsään.
 
Hautala oli artikkelin mukaan toistellut piilokojussa kotkia odotellessaan seuraavaa: ”Syvin epätoivo ja suurin onni, ne ovat aina vierekkäin”.
 
Alla yksi omista haikuistani, joka uhkuu mono no awarea. Ainakin omasta mielestäni.
 
Ilta ja aamu
Väsymys, uuden nousu
Ystävyksinä
 
Olkoon tuleva marraskuu avoinna uusille mono no aware –kokemuksille.
 
 
Lähteet
Bond, T. 2017. Mono no Aware: the Transience of Life. Luettu 25.10.2020. https://berkleycenter.georgetown.edu/posts/mono-no-aware-the-transience-of-life
Kankimäki, M. 2013. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Helsinki, Otava.
Nykänen, A.-S. 2020. Vielä yksi kuva. Helsingin Sanomien artikkeli 25.10. 2020.
Prusinksi, L. 2012. Wabi-sabi, mono no aware, and ma: Tracing traditional Japanese aesthetics through Japanese history. Studies on Asia 4, 25-49.
Tonogon, E. (2012). The Sadness in the Beautiful: The Concept of Mono no Aware in Basho’s Haikus. Luettu 26.10.2020. https://thewallflowerconfessions.wordpress.com/2012/04/14/the-sadness-in-the-beautiful-the-concept-of-mono-no-aware-in-bashos-haikus/

My Body, the Hand Grenade on amerikkalaisen Hole -yhtyeen albumi 1990-luvun lopulta. Hole oli nuorena yksi suosikkiyhtyeistäni. Tämä sanapari (keho ja käsikranaatti) on pyörinyt päässäni siitä lähtien, kun sain tuon albumin käsiini. En tietenkään ymmärtänyt sanaparin symbolista merkitystä, kunnes… kehoni räjähti kuin käsikranaatti.
 
Olen tehnyt kehollani paljon (!) asioita, mutta tunnustan eläneeni kehottomana (bodyless) suurimman osan elämääni. Kehottomuuteni (bodylessness) sai alkunsa varmaankin teini-iässä, kun tällainen temperamenttinen luonnonlapsi ja kaikesta liikkumisesta innostunut poikatyttö koki puberteettiin liittyvät kehon muutokset lähinnä kiusallisina, hankalina ja kömpelöinä. Jossain vaiheessa vuosien kuluessa huomasin inhoavani (jopa vihaavani) kehoani ja itseäni kaikilla tasoilla. Kehottomuuteni, ja sen takana olevat tukahdetut kipeät nuoruuden kokemukset ja tunteet, riittämättömyys ja häpeä, ajoivat minut ensin älyllisten ja myöhemmin äärimmäisten fyysisten suoritusten oravanpyörään. Viimeisen vuosikymmenen olin suurimmaksi osaksi väsynyt, vihainen ja kivuissa (jota en tietenkään tiedostanut, koska kaikkihan oli niin siistiä)! Kehoni ensin kuiskasi ja myöhemmin huusi: käsikranaatin sokka oli irti!!!
 
Kun olin kieltänyt itseltäni pyyteettömän itseni rakastamisen, levollisuuden, harmonian ja oman kehoni pyhyyden (epäkristillisen sellaisen) ja elänyt itseäni kohtaan äärimmäisen väkivaltaista elämää egon ja itse luomieni sääntöjen ja rajoitusten perusteella, kehoni otti itsensä takaisin. Kehoni räjähti kuin käsikranaatti. Ainoa keino selviytyä oli palata kehooni ystävänä, palata kehooni kuin kotiin!
 
Embodiment, bodyfulness, embodied mindfulness, somatic intelligence ovat vaikeasti suomennettavia käsitteitä, joilla on alkuperäiskielellään myös selviä vivahde-eroja (Hartley 1994, Kaparo 2012, Caldwell 2018). Itse ajattelen, että kaikissa käsitteissä viitataan kuitenkin omassa kehossaan kotona olemiseen (home in the body). Kehollisuus, kehoistuminen, kehotietoisuus, somaattinen kokemuksellisuus… mikään suomennos ei oikein tunnu olevan tarpeeksi syvä ja laaja kuvaamaan embodiment -käsitettä. Ehkäpä kehokokemuksellisuus tulee kaikkein lähimmäksi kehossaan kotona olemisen kokemusta ja tässä kirjoituksessa käytänkin kehokokemuksellisuutta embodied/embodiment –sanojen suomennoksena.  
 
Kaparo (2012, 4) kirjoittaa kirjassaan "Awakening Somatic Intelligence": “Your body is a supremely responsive and alive feedback system. When you begin to encounter it as an immediate presencing, rather than as an “object”, your body opens up its song to you, and you become not only the music but also the instrument and the player”. Objektikehosta tuleekin subjekti, ainutlaatuinen ja yksilöllinen kokija.
 
Kiihtyvässä oravanpyörässä pyöriessäni ensimmäinen irtautumisyritykseni vanhoista ajattelu- ja toimintamalleista oli mindfulness (tietoisuustaitoharjoittelu), jolla tarkoitetaan hyväksyvää tietoista läsnäoloa hetkessä. Mindfulnessin juuret ovat itämaisessa meditaatioperinteessä. Mindfulness harjoittelulla on valtavasti hyvinvointi- ja terveyshyötyjä, mutta se eroaa kehokokemuksellisesta harjoittelusta. Kehokokemuksellisuusharjoittelusssa “the brain is last to know”, kuten oma jooga- ja somatiikkaopettajani Satu Tuomela aina muistutti. Mindfulness puolestaan vaatii aivojen aktiivista käyttöä huomion suuntaamisessa tähän hetkeen. Calwellin (2018, xxi) mukaan länsimaissa mindfulnessista puhuttaessa mieli onkin keskiössä, jolloin kehon kokemukset sivuutetaan ja kehon ja mielen kaksijakoisuutta (dualismia) korostetaan.
 
Mielestäni kehokokemuksellisuuteen liittyy kokonaisvaltainen ja henkilökohtainen kokemus omassa kehossa olemisesta, tietoisuus kehosta kokonaisuutena ja yksityiskohtina sekä tietoisuus kehon ja ympäristön vuorovaikutteisesta suhteesta.
 
Itselläni kehooni palaamisen prosessi kesti monta vuotta. Tässä prosessissa keskiössä ovat olleet keholliset harjoitteet, mm. jooga, tanssi, vapaa liike, leikillinen liikkuminen ja meditaatio. Oleellista näille kaikille harjoitteille on ollut itsemyötätunto ja itsensä kuuntelu; mitä minä oikeasti tarvitsen juuri nyt! Sain prosessiin paljon tukea kehokokemuksellisen joogan ja somatiikan opinnoista, mutta sanottava on, että omaan kehoon palaaminen ja arkipäivissäni jatkuva kehokokemuksellinen harjoittelu ei ole vain ihanaa kehoon ja omaan itseen uppoutumista, vaan joskus hyvin raakaa ja kivuliasta vaikeiden tunteiden ja vastustuksen kohtaamista.  
 
Kehokokemuksellinenharjoittelu on tuonut elämääni tasapainoa, rauhaa, onnellisuutta sekä ystävällisyyttä itseäni ja ympäristöäni kohtaan; asioita, joita en oravanpyörämaniassa voinut koskaan kohdalleni kuvitella. Elämä virtaa luokseni ja lävitseni pakottamatta ja kauniimpana kuin koskaan.
 
Liitän tähän vielä vapaan suomennokseni Kabir Dasin runosta (Tagore 2002), joka mielestäni kiteyttää kehokokemuksellisuuden.
 
Sydämeni, Minkä rannan haluaisit ylittää?
ei ole muita matkustajia, ei ole tietä:
Missä on liike, missä on lepo, sillä rannalla?
Siellä ei ole vettä; ei venettä, ei veneenkuljettajaakaan;
Ei sieltä löydy köyttä venettä vetämään, eikä ihmistä venettä vetämään.
Ei maata, ei taivasta, ei aikaa, ei siellä ole mitään: ei rantaa, ei matalikkoa.
Siellä ei ole kehoa, ei mieltä: mistä löytyisi paikka
sielun janon sammuttamiseksi? Et löydä mitään sieltä tyhjyydestä.
Ole vahva ja palaa omaan kehoosi: vain siellä jalansijasi on vakaa.
Sydämeni, harkitse tarkkaan! Älä muualle mene.
Kabir sanoo: “Unohda mitä mielesi haluaa, ja seiso tiukasti siinä
mikä olet.”
 
Lähteet
Authentic Flow Tribe. From infinite to intimate. Luettu 19.10.2020. https://www.authentic-flow.com/
Caldwell, C. 2018. Bodyfulness. Somatic practices for presence, empowerment, and waking up in this life. Shambala, Boulder.
Hartley, L. 1994. Wisdom of the body moving. An introduction to Body-Mind Centering. North Atlantic Books, Berkeley, California.
Kaparo, R.F. 2012. Awakening somatic intelligence. The art and practice of embodied mindfulness. North Atlantic Books, Berkeley, California.  
Tagore, R. 2002 (translated). Songs of Kabir. A 15th century Sufi Literary Classic. Red Wheel/Weiser, Boston.
Suomen Mielenterveys Ry. Mitä ovat mindfulness –tietoisuustaidot. Luetty 19.10.2020. https://mieli.fi/fi/mielenterveys/hyvinvointi/mit%C3%A4-ovat-mindfulness-tietoisuustaidot